Choreography – Jenni-Elina von Bagh & performers
Performers – Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula, Pinja Poropudas
Costume design and bacterial cellulose – Ingvill Fossheim
Lighting design – Ina Niemelä
Stage design and videos – Fabian Nyberg
Sound design – Tom Lönnqvist
Dramaturge – Otto Sandqvist
Photos – Katri Naukkarinen
Video documentation – Teemu Kyytinen
Production – Zodiak – Centre for New Dance, Jenni-Elina von Bagh
Supported by The Finnish Cultural Foundation, Alfred Kordelin Foundatin, Norsk- Finsk Kulturfond, RadArt Marked, CHEMARTS, Aalto studios
With thanks to Gary Numan for the use of Tubeway Army´s ”I nearly married a human”
Premiere 18.10.2018 at Zodiak Stage
Duration 60 min
Performance language English
Link to full-length video here. Pw: post2018human
What is a post-human human being? What does it mean to let go of anthropocentrism? The world is breaking before our very eyes, but what is this inevitable state of change?
Posthuman days by choreographer Jenni-Elina von Bagh and her workgroup is an ambitious and impossible attempt to bring a topical philosophical notion of ‘post-human’ into the stage context.
Posthuman days explores questions relating to a breaking of categories such as subject/object, nature/culture, human/non-human and life/death. It assumes a form of embodied, choreographed question articulated by five young female dancers.
Posthuman days does not want to convey or represent anything. It wants to open an artistic platform for dissident thought. It admits to being awkward, emotional and melancholy while remaining superficial.
Photos – Katri Naukkarinen
The performance is based on a topical philosophic writing; it is the moment of translation between philosophical discourse and stage action. It plays side by side with works such as Rosi Braidotti‘s Posthuman (2013)and Donna Haraway‘s Cyborg Manifesto (1984). As a performance, Posthuman days is a network-based hybrid. It proves that the notion of post-human is already here.
In her recent works, von Bagh has explored questions of a state of dislocation on the stage and the performance as an event that does not fit neatly into any known category.
Von Bagh combines the body, the language and the action on stage into compositional textures where no element assumes a superior position in relation to the others. Simultaneously with this, she operates in the dynamic flow between different expressive registers, allowing the comic and the tragic to intertwine in radical, sometimes bewildering ways. (www.zodiak.fi)
Maria Säkö, julkaistu: 20.10. 16:06, www.hs.fi/kulttuuri
Tanssi
Posthuman days. Ensi-ilta Zodiakin studiossa. Koreografia ja ohjaus Jenni-Elina von Bagh, pukusuunnittelu Ingvill Fossheim, äänisuunnittelu ja sävellys Tom Lönnqvist, lavastus- ja videosuunnittelu Fabian Nyberg, valosuunnittelu Ina Niemelä, dramaturgi Otto Sandqvist. Tekstit Jenni-Elona von Bagh, Otto Sandqvist ja työryhmä. Näyttämöllä Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula ja Pinja Poropudas.
Zodiakin studiossa esitettävä Jenni-Elina von Baghin Posthuman days vaatii katsojalta herpaantumatonta huomiota. Siinä ei ole yhtään suvantoa eikä se anna yhtään mahdollisuutta levähtää, ei edes keveiden ja kauniiden hetkien kohdalla.
Viiden esiintyjän teoksessa lähdetään liikkeelle tematiikasta, joka lävistää kaiken nykytaiteen. Ihmiskeskeisyydestä luopuminen on tanssiteoksessa Posthuman days sekä esityksen aihe että asia, jonka esittämisestä pyritään pois, kohti ilmaisua, jossa esiintyjän ruumis antautuu niille kysymyksille, joita ihmiskeskeisyydestä luopuminen aiheuttaa.
Esityksen liike koostuu robottimaisesta puheen tuottamisesta sekä aivan kuin lämpöhalvaantuneiden tai kohmeessa olevien raajojen liikuttelusta ja koko ajan sekä toisia esiintyjiä että näyttämöllä olevia materiaaleja eri tavoin lähestyvästä vapinasta ja hieromisesta. Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula ja Pinja Poropudas liikkuvat kuin kyseenalaistaisivat joka hetki juuri äsken tekemänsä liikkeet. Kun he kurottuvat toisiaan kohti, he tuntuvat kuitenkin väistävän kontaktia.
Esitys heiluttelee ja huljuttelee katsojan oletuksia ja toiveita kaikilla materiaaleillaan: puhutulla kielellä, valolla, äänellä. Hiljaisuudet piinaavat, mutta niiden jälkeen tanssijoiden asettuminen tuttuun riviin selkeän musiikin tahtiin herättää myös outouden ja vierauden tunteita.
Teoksen tekijöitä inspiroineisiin Rosi Braidotin ajatuksiin siitä, että ihmisen pitäisi aktiivisesti vastustaa hänelle annettuja valmiita lokeroita, ovat kiinnittyneet muutamat muutkin esitykset viime aikoina. Posthuman days myllää myös feminististen kysymysten kanssa mihinkään pysähtymättä ja ihmisruumiille valmiiksi annettua tilaa ja olomuotoa sitkeästi vastustaen, siinä näen yhtäläisyyksiä Sanna Kekäläisen ja Aune Kallisen teoksiin.
Posthuman daysin pukusuunnittelija Ingvill Fossheim on tutkinut, miten bakteeriselluloosasta voisi luoda pukuja. Tanssijat koskettelevat pieniä, kosteita kankaanpalasia, liikuttelevat niitä lattialla, nostelevat ilmaan ja pyyhkivät itseään niillä. Lattialla on myös sulava jäinen pallo.
Lopuksi näyttämö alkaa kupristua reunoiltaan ja ikään kuin kadota ja sulaa sekin. Posthuman days on hyvällä tavalla hankala, kaihertava, jumputtava. Se ei manifestoi näppärästi vaan sitä seuratessaan tuntee katsojakin joka solullaan sen, miten epämukavista ja mahdottomista asioista esityksessä on kyse.
Voiko ihminen ymmärtää ihmiskeskeisyydestä luopumista? Hankaluuden näyttämisessä esitys näyttääkin voimansa, sillä Posthuman days ei jää ilmastonmuutosaiheessa möyrimiseksi tai vellomiseksi. Vaikka katsoja saattaa aistia sen tuskan ja näköalattomuuden, mikä teoksen on synnyttänyt, Posthuman days ei kyynisesti luovuta. Mutta toisaalta, ei se oikeastaan anna toivoakaan. Aivan kuin teos pyrkisi tällaisten ajattelua kahlitsevien vaihtoehtoraamien taakse.
Posthuman days ei kuitenkaan missään vaiheessa kadota nyansseja ja erojen tekemisen kykyään. Se on tietoinen erilaisten materiaalien eroista, liikeratojen tuottaman dynamiikan, pinnan ja syvyyden vuoropuhelusta. Sen kudos on rikas.
Dansrecension Tove Djupsjöbacka 22.10.2018 11:06 Uppdaterad 22.10.2018 16:11, www.hbl.fi/artikel/konst-ska-alltid-stryka-medhars/
Dans
Konst ska inte alltid stryka medhårs
Jenni-Elina von Baghs Posthuman days får åskådaren att stanna upp och tänka.
Koreografi och regi Jenni-Elina von Bagh, på scenen Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula och Pinja Poropudas; ljuddesign och komposition Tom Lönnqvist, dräktdesign och bakteriecellulosa Ingvill Fossheim, scenografi och videodesign Fabian Nyberg, ljus Ina Niemelä, dramaturgi Otto Sandqvist. Zodiak 21.10.
Jenni-Elina von Bagh är nyutexaminerad från Teaterhögskolans koreograflinje och fortsätter i senaste verket Posthuman days att utveckla den stil som delvis kunde skönjas redan i hennes slutarbete A life – a nomadic melodrama. Om vi då välkomnades in i en tropisk värld drypande av färg och udda objekt är det nu en mer dystopisk värld som väntar.
Posthuman days utgår från konceptet posthuman och frågar sig bland annat vilket subjekt som kommer efter människan och vad det betyder att avstå från det människocentrerade tänkandet? På många sätt är det hela en paradox, då det handlar om fysisk scenkonst. Som publik är vi synnerligen människocentrerade då vi slukar människorna på scenen med blicken, följer med deras rörelser och uttryck i detalj.
Helheten är aningen ojämn, men bjuder samtidigt åskådaren på en välkommen utmaning. Konsten ska inte bara stryka medhårs utan också synliggöra svåra frågor, utsätta mig för tankegångar som jag inte nödvändigtvis vill gå in på frivilligt. Den dystopiska stämningen i Posthuman days får vardagsbekymren att verka små.Knyckig koreografi
Rent fysiskt är von Baghs koreografi rätt knyckig, de fem dansarna rör sig alla i sina egna världar, tar stundvis starkt kontakt med varandra men förenas först mot slutet i ett gemensamt, mer klassiskt dansnummer. Sånginslagen är pigga utropstecken i helheten. Stilgreppet med klichéartat uttalade filmrepliker är bekant från det tidigare nämnda slutarbetet och är intressant som kontrast till den lätt ångestfyllda fysiska värld dansarna rör sig i.
Här finns förstås hur många extra dimensioner som helst att uppfatta för den som känner till originalverken. Att citera en klassiker som 2001: A Space Odyssey där datorn Hal spårar ur känns till exempel helt rätt då man funderar kring vad som kommer efter människan. I längden blir jag ändå lite trött på replikerandet, speciellt eftersom man ibland har svårt att uppfatta allt dansarna säger. Deras engelska är också sinsemellan ganska ojämn. Annars är dansarna en väl sammansvetsad ensemble, alla sinsemellan olika men med en gemensam färdriktning.
Trots en viss ojämnhet ser jag något intressant utkristallisera sig i von Baghs arbete, kanske en helt ny kombination av fysisk scenkonst och filosofi. Fokusskiftningen från människan till den cellulosamateria som gör entré på slutet är fascinerande i sin enkelhet – man lyckas faktiskt komma ifrån det antropocentriska tänkandet för en stund.
Tove Djupsjöbacka Musik- och danskritike
Kati Raatikainen,2.11.2018, Arviot, Uusimmat uutiset, Yleinen, www.liikekieli.com
Posthuman days -teoksen kirvoittamaa ajattelua ihmisen jälkeisestä esityksestä
Perjantaina 26.10.2018 istahdin katsomoon Uuden tanssin keskus Zodiakin Stagella.
Antauduin innostunein ennakko-odotuksin kokemaan teosta nimeltä Posthuman days. Teoksen ovat luoneet koreografi Jenni-Elina von Bagh, tanssijat Jenna Broas, Karoliina Kauhanen, Anni Koskinen, Outi Markkula, Pinja Poropudas, pukusuunnittelija Ingvill Fossheim, valosuunnittelija Ina Niemelä, näyttämövisualisti Fabian Nyberg, äänisuunnittelija Tom Lönnqvist ja dramaturgi Otto Sandqvist. Olin jo ennakkoon lupautunut kirjoittamaan teoksesta. Ensimmäisten 15 minuutin aikana tunsin kauhua tehtävääni kohtaan. Mitä ihmettä kirjoittaisin näin kompleksisesta ja monikerroksisesta teoksesta, jonka englanninkielisistä, voimakkaasti aksentoiduista puheosuuksista en ymmärtynyt kaikkea? Miten voisin pukea sanoiksi outoa, David Lynchin elokuvista tuttua pahaenteistä tunnelmaa, jossa erityisesti teoksen alun jälkeen liikuttiin, ja miten kirjoittaa posthumanistisesta kontekstista, johon teos on teoreettisesti asetettu?
Pyrin tässä kielellisessä hahmotelmassani kuvailemaan ja ajattelemaan kriittisesti teoksen kokemukselleni avaamaa maastoa. Taideteoksena ja elämyksenä Posthuman days on upea. Harvoin tanssitaiteen piirissä voi nauttia yhtä voimakkaasta esiintyjän taiteesta kuin tässä ilmaisullisesti rikkaassa ja muhkeassa teoksessa. Uskoisin, että tanssija-esiintyjälle tämän kaltainen työ, jossa joutuu haastamaan itsensä liikkeen, puheen, äänen ja esiintymisen suhteen näin kokonaisvaltaisesti, on aivan ainutlaatuista. Esiintyjät ovat Baghin ohjauksessa löytäneet itsestään laajan ilmaisun skaalan kosketuksesta ja herkästä läsnäolosta voimakkaaseen liikkeeseen ja karskiin äänenkäyttöön, tekstiin ja lauluun. Jokainen esiintyjä eli teosta omalla erityisellä ja aivan suvereenilla tavallaan. Erityisesti Anni Koskisen voimakas ja maailmaa uhmaava voima sai oman penkkini tutisemaan.
Teoksen koreografia, joka tuntuu rakentuvan tilallis-ajallisille kehojen suhteiden muutoksille, on moniulotteinen, rikas ja viihdyttävä. Alkujakson jälkeen se imaisi mukaansa, joskin monenlaisia kysymyksiä nousi jatkuvasti mieleen. Alkutilanteen aikana huomasin katselevani Deborah Hayn luomaa havainnon harjoitetta tai jollakin tavalla vastaavaa tehtävää. Tietyn tanssitekniikan, menetelmän, tunnistettavan harjoituksen tai ylipäätään tanssijan taitavuuden katseleminen teoksessa, joka on sijoitettu posthumanistiseen viitekehykseen, sai minut epäileväiseksi ja hämmentyneeksi. Tavallaan nautin tästä hämmennyksestä luonto- ja kulttuuri-käsitteiden välisessä tilassa. Ihmiskehon kautta saavutettavat ihmisen jälkeisen kehollisuuden ja esityksen mahdollisuudet tuntuvat usein rajoittuvan tiettyihin praktiikoihin. Näitä ovat mm. materiaalien kanssa peuhaaminen ja materiaalien erityisyyksien (tunnun, painon ja muiden ominaisuuksien) esiin tuominen, ihmiskehon esillä oleminen ja/tai liikkuminen ihmiseläimenä sekä kehon transformoituminen joksikin muuksi olioksi. Tanssiliikkeet, jotka pikaisesti ajattelen kulttuuriperimämme tuotteeksi, ihmisen luonnoksi, ovat yllätys Posthuman days -teosnimen alla. Teoreetikko Donna Harawayn käsite luontokulttuuri purkaa hienosti jännitettä kulttuurin ja luonnon merkitysten välillä. Käsitteellä voisi kuvata esimerkiksi ihmisen ja muiden lajien yhteistoiminnan tuloksena syntynyttä maataloutta. Mitään kulttuurin piiriin yleisesti ajateltua ei voi rajata vain ihmisen toiminnaksi, joka olisi luonnosta irrallaan. Ihminen on yhtä aikaa luontoa ja kulttuuria. Haraway on ehdottanut käsitettä luontokulttuuri juuri tähän luonnon ja kulttuurin limittäisen tapahtumisen kuvaukseen sekä etäisyyden ja rajojen hälventämiseen näiden ilmiöiden välillä.
Kuitenkin Posthuman days -esityksessä ihminen nousee kokemuksessani pääasiassa esiin kulttuurisena rakenteena, pikemmin kulttuurin käsitteen kuin luontokulttuurin käsitteen kautta. Esityksen muoto ja dramaturgia, tekstin ja esiintymisen luonne sekä liikkeen lähtökohdat vaikuttavat nousevan pääasiassa esityksen ja populaarikulttuurin perinteestä, eivät esimerkiksi niinkään ihmiskehon materiaalisuudesta ja vain ohuelti ihmisen suhteesta muihin materiaalisubjekteihin. Ehkä tarkemmin muotoiltuna voisi ajatella, että eri asioiden väliset suhteet painottuvat teoksessa enemmän kulttuurisen rakentumisen puolelle. Kulttuurilla tarkoitan tässä kohtaa sellaista, mikä on jaettavissa vain ihmisten kesken ja mikä liittyy ihmisten keskinäisen sosiaalisen piiriin, kun taas luontokulttuuri tai luonto itselleni viittaavat johonkin eri olioiden ja asioiden välillä jaettavaan. Teoreettisesti ymmärrän, että populaarikulttuuri on yhtä lailla luonnon kuin kulttuurin piiriin kuuluvaa elämän ilmentymistä, mutta esityksen logiikan tasolla tällainen havainto jää minulta tässä esityksessä tekemättä.
Ihmisten keskinäisyys ja sosiaalisuus tulevat esityksessä esiin puheen kautta tapahtuvassa kommunikaatiossa ja ajattelussa, jota tekstit tuovat esiin. Voin samastua teksteihin syvästi, niissä aikamme tiedostava taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa omaava henkilö pohtii omaa positiotaan kriisien uhkaamassa ja mahdollisesti tuhoutumassa olevassa maailmassa. Koen, että käsite posthuman sisältää ihmisen (human); ihmisen jonka ihmisyys ei rajaudu muita elämänmuotoja poissulkevaan ihmiskeskeisyyteen vaan avautuu kohti kaikkea olevaa ja suhteita olioiden välissä. Käsite sisältää myös mahdollisuuden ihmisen kuolemasta, poistumisesta, lakkaamisesta, katoamisesta. Kokemuksessani Posthuman days leikittelee pääasiassa jälkimmäisellä tulkinnalla. Outous, mielen järkkyminen ja hukkaan joutuminen, kauhu haihtumisesta, katoamisesta ja kuolemasta ovat läsnä läpi esityksen. Esityksen keskiössä on katoamista, merkityksettömyyttä ja nimettömyyttä pelkäävä ihminen.
Teoksen osa, jossa liike ajautuu ikään kuin suurempien voimien vietäväksi, saattelee minut etäisestä epäilijästä osalliseksi esitykseen. Kinesteettisen empatian kautta oma ihmisen jälkeisyyteni herää. Tai pikemminkin ihmistä aikaisempi, ikiaikainen maailmassa oloni, kaiken kanssa jaettava sisäinen ekologiani, jota tanssi parhaimmillaan ihanasti härnää ja liikuttelee. Tässä voimakkaasti fyysisessä osassa myös tilan materiaalisuus nousee esiin. Lattian korkkimainen materiaali tulee aistittavaksi äänenä, jota se liikkeeseen yhtyessään päästää. Tanssijoiden suhde näyttämöllä oleviin esineisiin (mm. naruihin, pieneen dinosaurusleluun) muuttuu myös jollakin tavalla vuorovaikutteisemmaksi. Aiemmassa vaiheessa koin, että tanssijat käyttivät esineitä, nyt esineet myös vaikuttavat materiaalisuudellaan ihmiskehojen materiaaliin. Tämä kokemus liittyy konkreettisesti tapaan, jolla esiintyjä tuo katsojalle esiin esineen tunnun, sen painon ja muut ominaisuudet. Jos naru vain on tanssijan kädessä, tanssija näyttää käyttävän narua, jos taas tanssijan keho roikkuu narussa, vetää narua, kietoutuu naruun, näyttää naru vaikuttavan tanssijan kehon materiaaliin. Tässä samaisessa osassa olen myös näkevinäni eläimen ja kasvin ihmisessä; liskon, nelinkontin liikkuvan jonkin, tuulen mukana heittelehtivän lehden. Ehkä olen yksinkertainen, mutta huomaan merkityksen muodostuvan itseni kohdalla näinkin suoraviivaisesti. Koen olevani tekemisissä posthumaanin (tai prehumaanin) kanssa, kun keho tulee esiin suhteisuutensa kautta ja liike on vähemmän kontrolloitua. Myös tilan laidalle sijoitettu, pakastimeen heijastuva videokuva kaktuksesta ja pilvien liikkeestä tuntuu hyvältä samalla kun se tuntuu viittaavan jään ja aavikon kautta ilmaston lämpeämiseen. Se on ikään kuin ikkuna näyttämön ulkopuolelle, maailmaan jossa on taivas ja taivaan takana avaruus, ja jossa ihminen on vain murunen murusten joukossa.
Kirkkaimmin teoreettiseen viitekehykseensä teoksessa asettuu olio, jonka pukusuunnittelija Ingvill Fossheim on kasvattanut kombuchasienestä ja bakteerista (jos oikein ymmärsin). Oliosta on tehty tanssija Karoliina Kauhasen toppi, ja osia siitä tai toiset oliot (en täysin ymmärrä onko kyseessä yksi vai useampi yksilö) on sijoitettu läpinäkyvään astiaan näyttämölle. Elämän ja kuoleman rajamailla olevan organismin läsnäolo ja kosketuksessa tapahtuva vuorovaikutus ihmiskehon kanssa ovat jollakin tavalla posthumanismi-käsitteen ytimessä. Se tuo mieleen elävien kudosten kasvattamisen, elämän luomisen laboratorio-olosuhteissa, kysymyksiä tulevaisuudesta, jolloin ihmisen jälkeinen yhdistyy konkreettisesti kysymykseen lajimme selviämisestä ja teknologian ja elämän yhteenkietoutumisesta. Yksi esityskokemukseni tähtihetkistä oli saada hipelöidä kyseistä olioläjää esityksen jälkeen.
Kokonaisuudessaan teos näyttää ja kuulostaa hienolta, kannattelee mielenkiintoani ja ravitsee ajatuksiani katsojana. Se ei missään nimessä päästä itseään ja katsojaa helpolla. Pohdin teorian ja ajattelun suhdetta esityksen sisältöön, muotoon, työn organisoimisen tapaan ja ekologiaan sekä ihmisen että ympäristön kannalta. Läpi katsomiskokemukseni pohdin, mitä ihmisen jälkeinen tarkoittaa. Jos esityksen väite on, että ihmisen jälkeinen on jo täällä, mietin, missä. Millä tavalla ihminen esitetään ihmisen jälkeisenä ihmisenä? Mikä on posthumanistisen lähtökohdan aikaansaama muutos ”perinteiseen” ihmiskeskeiseen esitykseen, sen kehollisuuteen, ajallisuuteen, tilallisuuteen, dramaturgiaan? Pitäisikö posthumanismi-käsitteen ravistaa ajatteluamme, ihmiskäsitystämme ja maailmankuvaamme? Pitäisikö sen toimia ihmiskeskeisyyttä hälventävänä muutosvoimana ja auttaa pelastamaan maailma aiheuttamaltamme tuholta? Posthuman days -teoksen lähtökohta on itseironinen ja rohkeasti mahdoton. Välillä ote lipeää, välillä hipaisee mahdollista.
Kati Raatikainen
Kirjoittaja on posthumanismista ja ekologiasta kiinnostunut koreografi ja esitystaiteilija.