Choreography, performance – Jenni-Elina von Bagh
Scenography – Ingvill Fossheim
Lighting design – Ina Niemelä
Sound design and composition – Tom Lönnqvist
Realization of the sound in collaboration with Johannes Vartola 
Dramaturge – Otto Sandqvist
Corporeal assistant – Virpi Nieminen
Residencies – Kutomo, Ehkä-tuotanto, Teisko-radicalisation 
Production – Zodiak, Jenni-Elina von Bagh

Premiere at the Zodiak Stage 25.2.2020

Duration 50min

Performance language English

Jenni-Elina von Bagh’s solo performance A Prologue explores the relationship of the multi-layered body and the about-to-happen, the unknown. It probes what it feels like to live in this time, how the present confusion and the state of the world are connected to art, dance, our bodies and our senses. What is the moment right before the moment?

A Prologue is a site of dynamic flows that seek release from the habitual patterns of the mind and from reactive behaviours. It surrenders to expressive dimensions, where also laughter is an attractive possibility. In its wider frame of reference it is inspired by philosophical thinking that argues that the power of life permeates life, death, human and non-human.

The performance explores borderlines and gaps, regarding the subject as something constantly changing and transforming, connected to both the present and the past. A Prologue is also a dialogue between two professional identities: that of the performer and that of the choreographer. (www.zodiak.fi)

Photos Katri Naukkarinen

Teos tunnustelee sitä miltä tuntuu elää tässä ajassa ja samalla antautua elämänvoiman kysymykselle. Mitä elämän voima on? Miten sen lävistää ihmisen ulottuen tulemisen tapahtumalle, joka myös ylittää ihmisen.

Olemme työryhmänä käsitelleet erityisesti Henri Bergsonin filosofista käsitettä elan vital. Käsitteen uudellen käännös voisi olla meidän ajassamme näyttämöllisten komponenttien törmäys ja taitos kohti laajempaa posthumanistista maisemaa ja mahdollisuutta uusien reittien luomiselle.

Soolona teos tunnustelee yhden esiintyjän ruumiin, tietyn historian ja kokemusavaruuden omaavaa komponenttia. Se leikittelee eri tendensseillä ja rooleilla, jotka puristuvat ja avautuvat tästä ulottuvuudesta kohti näyttämötapahtumaa. – Jenni-Elina von Bagh

Borderlines and gaps. Life, death, human, non-human. Material explored stenographically include fossilized traces of ancient worms, repurposed human hair and medical implants, plastics and rubber, glass and sand and soil, salvaged wood and metal. The colored textiles, hair, string and wood are dyed with bio based colourants, involving processes of fermentation and microbial interference. –Ingvill Fossheim

“Kun yhteiskunta ajautuu kriisivaiheeseen tai lähestyy romahdusta, mahdollisuuksien horisontti avautuu. Sitä on kuitenkin vaikea erottaa, ja siihen rajautuvaa maastoa on vaikea kuvailla ja kartoittaa. Mahdollisuuksien horisonttia voidaan luonnehtia parhaiten lainaamalla Ignacio Blancon määritelmää tiedostamattomasta: “Tiedostamaton on tekemisissä rajattomien tapahtumasarjojen kanssa, joiden voima ei kumpua vain laskelmoitavuudesta vaan myös jatkumoista.” 11 Semiootisen sfäärin räjähdys ja semiootisen simulaation läpikotainen voimistuminen ovat yhtäältä laajentaneet mahdollisuuksien horisonttia ja toisaalta ajaneet yhteiskunnallisen hermojärjestelmän paniikkiin. Järki ei kykene paniikin vallitessa hallitsemaan tapahtumien virtauksia ja käsittelemään infosfääriin leviävää semiostimulaatiota. Skitsofrenia on läpäissyt yhteiskunnallisen mielen. Sen aiheuttama ahdinko on kuitenkin kaksiteräistä: se on kivuliaalla tavalla kaoottista, mutta samalla se on mahdollista ymmärtää myös värähtelyksi, joka ennakoi uuden älyllisen  rytmin löytymistä.”
Mahdollinen tulevaisuus ja voimattomuuden aika, Franco “Bifo” Berardi (Tutkijaliitto 2019), s. 31

11 Ignacio Matte Blanco, The Unconscious as Infite Sets: An Essay in Bi-logic (1975), s. 17
A Prologuen  valo saa rytminsä mm. tästä Franco “Bifo” Berardin lainauksesta. Valosuunnittelu koostuu pääosin transrationaalisista käännöksistä: tekstistä, äänistä ja nauhoituksista valoksi. Käännökset on toteutettu yksinkertaisella dataprosessoinnilla ja signaalinmuunnoksilla hyödyntäen “graafisen” valosuunnittelun mahdollisuuksia. – Ina Niemelä

“What is the atonal composition of time wa can’t see? Does electricity respond to it? ” – Tom Lönnqvist

Maria Säkö, julkaistu: 26.2. 14:35, www.hs.fi/kulttuuri

Kulttuuri|Tanssiarvostelu

Ihmiskunnan isoja kysymyksiä ja yksilön ajatuksia limittävä tanssiteos pusertaa vakavia asioita esiin komiikan kautta

Jenni-Elina von Baghin teoksessa elämän voima on ihmisen luomia ajatusrakennelmia viisaampi. Se paitsi ylittää ihmisen, myös antaa toisen mahdollisuuden.

Jenni-Elina von Bagh A Prologue -teoksessaan. Kuva: KATRI NAUKKARINEN

Nykytanssi

A Prologue. Kantaesitys Zodiakin studiossa 25.2. Koreografia, esitys Jenni-Elina von Bagh, skenografia Ingvill Fossheim, valosuunnittelu Ina Niemelä, äänisuunnittelu Tom Lönnqvist, dramaturgi Otto Sandqvist.

JENNI-ELINA VON BAGH on nimennyt teoksensa prologiksi. Siinä hän jäljittää elämän voimaa, joka auttaa ymmärtämään ihmiskeskeisyydestä luopumista. Elämän voima rikkoo kategoriat.

Zodiakin studiossa ollaan ehkä merenpohjassa tai kaatopaikalla, ja esiintyjänä on Jenni-Elina von Bagh, ihminen, joka on vähän väliä muuttumassa robotiksi tai esineeksi. Ina Niemelän valoteos Melting lines roikottaa katosta tilan ylle LED-valoja. Lattialla on voimistelupalloja, köydenpätkiä, muovipulloja ja hajonneiden huonekalujen osia. Rekvisiitta, kuten valot ja äänetkin tuntuvat olevan koko ajan jumputtavan ja kaihertavan muodonmuutoksen kourissa.

LÄHTÖKOHDAT kuulostavat vakavilta, ja sitä teos onkin, mutta monet vakavat asiat pusertuvat esiin komiikan kautta. A Prologue liikuttelee yhtä aikaa sekä isoja kysymyksiä ihmiskeskeisyydestä luopumisesta että hyvin yksityisiä, pikkumaisia, hassuja, sentimentaalisia ja inhimillisiä ajatuksia omasta taiteentekemisestä.

Yksi viitepiste on Ingrid Bergman, jonka peruukkia von Bagh koettelee ylleen. Casablanca-elokuvan romanttinen tunnelma väreilee taustalla, kuin muistutuksena siitä, että nykyhetkessä voisi olla uuden ystävyyden alku.

Von Bagh tallustelee stand-up koomikkona ja hakee välillä sotilaallisen tarkasti jonkun mennen koreografian liikkeitä. Hän käy läpi ikonisia vuorosanoja, jotka tunkevat hänestä ulos jotenkin epäinhimillisesti.

A PROLOGUE on jälleen tanssiteos, joka tuntuu vahvasti keskustelevan nykyesseistiikan kanssa. Esimerkiksi Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste käsittelee hyvin samankaltaisia kysymyksiä.

Se on myös tanssijan matka erilaisten muotien ja ajatussuuntausten läpi. Moni aiemmin opittu tuntuu turhalta ja tyhjältä tai sitten hajoaa käsittämättömäksi, mutta silti siitä ei tule jätettä. A Prologue näkee siinä muodonmuutoksia.

Siinä missä von Baghin aiempi koreografia Posthuman days avautui tanssijajoukon kautta niille kysymyksille, joita ihmiskeskeisyydestä luopuminen joukolle tarkoittaa, tuntuu A Prologue kohdistavan huomion siihen, mitä prosessissa yhden ihmisen sisällä tapahtuu.

VON BAGHIN viimeisimmät teokset vakuuttavat – tässä on aikaamme syväluotaavaa, vakavia asioita kaihtamatonta näyttämötaidetta, josta kuitenkin puuttuu täysin tendenssimäinen teesimäisyys.

Synkkyyden ja dystopian olemassaoloa ei kielletä, mutta elämän voima on ihmisen luomia ajatusrakennelmia viisaampi. Se paitsi ylittää ihmisen, myös antaa toisen mahdollisuuden.

Kati Raatikainen, julkaistu 4.3.2020Arviot, http://www.liikekieli.com/category/arviot

A Prologue – ihminen maailmassa

Kaksi päivää sitten koin Jenni-Elina von Baghin ja työryhmän A Prologue –teoksen Uuden tanssin keskus Zodiakissa. Kirjoitan ajatuksistani teoksen äärellä sitä katsoessani ja nyt kaksi päivää myöhemmin. Teoksen nimi tuntuu osuneen sen ytimeen. Teoksen tunnelma on jumiin jäänyt ja se enteilee jonkin hurjan ja pelottavan tuntemattoman tulemista. Nyt jälkikäteen ajateltuna, teos ilmensi aikaa, jossa olemme kaikki jumissa. Olemme tulleet jostakin tunnistettavasta ja menossa kohti jotain erityisellä tavalla tuntematonta aikaa, joka näyttäytyy toinen toistaan uhkaavimpien katastrofien värittämänä tai ei näyttädy minään. Tulevaa on lähes mahdotonta kuvitella sen perusteella minkä tunnemme, siitä on lähes mahdotonta haaveilla. Ja mitä on tuleva ilman haaveiden suuntia sitä kohti? 

Koreografiassa on paljon toistoa, asettumista asentoihin, joita koreografi von Bagh on asettanut esiintyjä von Baghille. Hän reflektoi puhuen tilannetta, olemistaan ja asettumistaan esitykseen. Asettuminen olemassa oleviin asentoihin, taistelumaisiin, kulmikkaisiin malleihin, joihin keho ei tunnu haluavan, rakentaa haluttomuuden, sopeutumattomuuden ja jonkinlaisen ulkoisen pakon koreografiaa. Koreografi-minän ja esiintyjä-minän kompleksinen suhde tuo minun tulkinnassani esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen tilan ikuista vääntöä, joka korostuu ristitulessa, jossa elämme nyt. Olemme tietoisia odottavista ekologisista ja sosiaalisista katastrofeista, samalla sidottuina yhteiskunnallisen muutoksen hitauteen. Tässä eri suuntiin ja erilaisiin toimintamalleihin vetävien impulssien välissä von Bagh ja työryhmä tarttuvat kysymykseen elämänvoimasta, joka on jotakin ihmistä laajempaa, uutta synnyttävää voimaa. Von Baghin kohdussa kasvaa uusi elämä. Voimakkaimmin elämänvoima näyttäytyy minulle teoksessa raskauden, odotuksen kautta. Toiveikkaana selviytymisestään elämä työntyy esiin, vaikka versona asfaltista. Näin ihmisen alkukin työntää äitinsä vatsaa ja sisäelimiä ja kasvaa ihmiseksi, kädelliseksi olennoksi ajattelemaan ja toimimaan vaikeassa ihmisten maailmassa. Maailmassa sinänsä ei ole mitään vaikeaa. Voisi vain selviytyä, lisääntyä, nauttia, iloita elossa olemisesta ja jakaa tätä olemisen ihmettä lajitoverien ja toisten lajien kanssa. Ihminen tavaroineen, esineineen, prosessoimiseen ja hallitsemisineen, kompleksoi kaiken ja kadottaa elämänvoiman. Ikävä kyllä en tunne Henri Bergsonin ajattelua enkä käsitettä elan vital, jonka von Bagh käsiohjelmassa kertoo olleen keskeinen käsite työryhmän työskentelyssä. Se muistuttaa minua joogisen perinteen käsitteestä prana, mutta samalla ei laisinkaan. Elämänkatsomuksellisena ja maailmankuvallisena käsitteenä, prana ehdottaisi jotain muuta kuin pysähdystä, ahdistusta ja yksilön performointia. Huomaan pohtivani länsimaisen filosofian, materialismin ja maailmankuvan perintöä ja ahdistuvani siitä. 

A Prologue asettuu objektiorientoituneen esitystaiteen kaanoniin. Erilaiset esineet ovat sikin sokin näyttämöä. Tilan asettelu luo horisontaalisuutta, katsojien tuolit kiertävät näyttämöä ja esiintyjä on esineiden kera keskellä. Alussa ja lopussa Jenni-Elina von Bagh liikkuu Deborah Hayn havainnon harjoituksen estetiikkaa muistuttavalla tavalla hämmentyneenä, tarttumatta mihinkään. (Vaikka kyseinen harjoitus ei olisikaan estetiikka, se luo tietynlaista liikkeellistä ja kehollista estetiikkaa.) Huomaan, että pohdin usein tällaista maailmassa olemisen tapaa, joka Hayn vaikutuksesta on suomalaisessa nykytanssissa havaittava estetiikka. Miksi ei tarttua mihinkään, ei sitoutua mihinkään? Ymmärrykseni mukaan takertumattomuuden filosofia ei tarkoita sitä, etteikö olisi syytä tehdä valintoja ja suunnata joitakin asioita kohti, sitoutua kehossaan johonkin tai antautua elämän virralle, voimille, laaduille. Tulisiko kehollisuuden kautta esittää uusia mahdollisuuksia, suuntia joita kohti matkata vai pidättäytyä rehellisesti hämmennyksessä, ottamatta liikaa kantaa, representoimatta jonkinlaista uutta ihmisyyttä? A Prologuessa tämä tarttumaton, tunnusteleva ja hahmotteleva liikkumisen tapa näyttämöllistää hämmentyneen, etsivän, jatkuvasti reflektoivan yksilön, eikä minulla ole esittää kritiikkiä tätä valintaa kohtaan omista kysymyksistäni huolimatta. 

Liikkuvan von Baghin ympärillä esineet ovat paikoillaan omassa pysähtyneessä olossaan. Niissä ei näy elämänvoimaa. Ne ovat olleet elossa ennen transformoitumistaan pulloiksi, naruiksi, peruukiksi, palloiksi ja huiveiksi. Nyt ne ovat minun kokemuksessani kuolleita. Kahdessa pullossa on kakkaveden väristä litkua. Uloste, jäte, tuntuu olevan se mitä me ihmiset osaamme jälkeemme jättää. Kakkavesipullot huvittavat minua. Kaksi palloa liikkuvat myös liikuttamisen jälkeen, ainakin lasipallo jatkaa vyörymistään, kun se on laskettu maahan. Pallo liikkuu, kun siihen kohdistuu liikettä. Näin on kaikkien kuolleiden esineiden laita. Sähkön ääni ja sähkön kautta syntyvä valo valoletkuihin, jotka kiertelevät tankoja näyttämön yllä, ovat liikkeessä, elossa, omalla kuolleella tavallaan. Ainoa oikeasti elossa oleva olento näyttämöllä on Jenni-Elina von Bagh ja vauva hänen kohdussaan. Liha liikkuu, keho ääntelee ja kertoo sanoja. Välillä esineet liikkuvat von Baghin ruumiin matkassa ja niiden paino ja materiaalisuus tulee esiin ihmisen liikkeen myötä. Aluksi ihmisen kehossa ei tapahdu mitään muutosta, vaikka esine kädessä vaihtuu. Pohdin, että tämä on ihmisen eksistenssi länsimaisen materialismin perinteessä. On ihminen ja on materia. Mikään ei liiku, muutu, transformoidu molempiin suuntiin näiden välillä. Vain aine muokkautuu ihmisen käsissä.

Hetkeä myöhemmin esineiden laatuisuus vaikuttaa von Baghin liikkeeseen ja olen tyydyttynyt. Mietin, miksi? Onko minulle niin tärkeää, että ihminen esitetään suhteisena, huokoisena, vaikuttuvana ja muille voimille antautuvana oliona? Onko esineen materiaalisuudesta ja laatuisuudesta, huivin keveydestä ja tuulimaisuudesta kehollisesti vaikuttuminen mielestäni ainoa tapa tehdä särö materialistisen maailmankuvan perinteeseen, johon koko kulttuurimme rakentuu? Muuttaako tämä suhdettamme materialismiin, luoko se sitä uudelleen, tuoko se esiin vitalismin ajatusta elämänvoimasta, joka vaikuttaa kaiken aineen taustalla? En tiedä. Sen tunnistan, että tietty antautuminen ja kontrollista luopuminen liiketehtävässä tuntuu minusta kehollisesti hyvältä, voin hengittää. Mietin, mitä hallinnassa pysyminen tarkoittaa esityksellisenä ja kehollisena valintana suhteessa elämänvoimaan? Koreografi von Bagh hallitsee muotoa, esiintyjä reflektoi ja jakaa kokemustaan katsojien kanssa. Koen, että sanat ja ääni on suunnattu ja kerrottu meille, todistajille. Ikään kuin kehollinen matka, tai pikemminkin luonnostelma jostakin mahdollisesta matkasta jota olemme todistamassa, on von Baghin omaisuutta, jota katsomme tuoleiltamme. Mutta kerrottu tarina on tarkoitettu jaettavaksi kanssamme, olemme kanssamatkaajia, kanssaihmettelijöitä tällä ihmeellisellä ja pelottavalla elämän kentällä. Meille kerrotaan, että esiintyjä, joka tuntuu olevan samaan aikaan Jenni-Elina von Bagh ja Ingrid Bergman – jonka peruukkia von Bagh ymmärtääkseni väittää pitävän päässään – ja samaan aikaan myös kuka tahansa meistä, on asunut aiemmin Ruotsissa ja nyt hän on jumissa täällä. Ruotsi on mennyt nuoruus, toive paremmasta. Ruotsissa on yleensä hoidettu asiat paremmin. Jokin Ruotsissa ja menneessä ajassa, hyvässä lapsuudessa ja huolten täyteisessä nykyhetkessä, jossa samalla uusi elämä kasvattaa itseään kohdussa, nostaa jälleen esiin eksistentiaaliseen turhautumiseen paikalleen jääneen nykyihmisen. Pakottaako mikro-ja makrotason elämäntilanne yritykseen hallita omaa elämää, vaikka samalla on kuin vangittu toistamaan sitä mitä havaitsee ympärillään? Onko elämänvoimalle antautuminen lähes mahdotonta tässä eksistentiaalisessa tilanteessa, jossa von Bagh itsensä havaitsee, jossa kai me kaikki itsemme havaitsemme?

Teoksen ääni- ja valosuunnittelu toimivat sattumanvaraisuutta sekä ulkopuolisen voiman tai vaikutteen paikalla oloa esiintuovina elementteinä. Erityisesti äänisuunnittelu on kerrassaan upea minimalistisuudessaan ja hienovireisyydessään. Se luo kontekstia, rakentaa avaruudellista paikkaa ei-missään, jossa kaikki mahdollisesti tapahtuu. Sattumanvaraiset sähköiset sirinät siellä täällä muodostavat selkeälinjaisen äänellisen dramaturgian. Mikrofonin ääntä säröttämällä luotu puheen särö tuntuu muodostavan keskeisen sanoman koko teokselle. Se, mitä sanotaan voi kadota, muuttua, rikkoutua palasiksi milloin vain. Sanoilla voi hahmotella, ei koskaan luoda todellisuutta. Välillä esityksessä on pimeää ja se muodostuu osaksi teoksen epävarmaa, hallitsematonta atmosfääriä. Valo- ja äänisuunnittelu ovat ne teoksen osa-alueet, jotka tuntuvat noudattavan hallitsemattomuuden logiikkaa. Ne luovat tilan, jossa esiintyjä hapuilee oman ihmisyytensä äärellä, niin kuin me kaikki näinä aikoina, ja ehkä kaikkina mahdollisina aikoina.

Teoksen työryhmä on joukko aikamme kiinnostavia tekijöitä, ja von Bagh jollakin tavalla aikamme ja ainakin kulttuurikuplamme ihmiskuvan tulkki. Pystyn samaistumaan hämmennyksen, etsinnän ja ristiriidan välisiin tunnetiloihin ja haluun muotoilla ymmärrys ihmisyydestä jollakin tavalla uudelleen. Myös koreografina sekä esiintyjänä von Bagh on kirkas, tarkka ja uskottava. Kun taiteellinen työ nojaa vahvasti ajatteluun ja tapahtuu ajattelun ja tekemisen välisessä tilassa, hahmotelma on yksinkertainen ja kompeksinen samaan aikaan. Se jatkaa elämäänsä katsojassa pitkään esityskokemuksen jälkeenkin. 

Kati Raatikainen

Kirjoittaja on somatiikasta ja ekologian kysymyksistä voimansa saava esitys- ja yhteisötaiteilija sekä joogaopettaja, joka pitää kirjoittamisesta ja silloin kun ehtii, kokonaisvaltaisesta ajattelusta.

A Prologue
Zodiak – Uuden tanssin keskus 29.2.2020

Kuvat: Katri Naukkarinen

Sonja Vuori, 27.2.2020 13:35 Uppdaterad 27.2.2020 14:03, https://www.hbl.fi/artikel/ingrid-bergmans-har-och-en-obekvam-kropp

Ingrid Bergmans hår och en obekväm kropp

Jenni-Elina von Bagh imponerar med sin förmåga att föra en dialog med publiken i soloverket A prologue. Bild: Katri Naukkarinen 

Dansrecension Sonja Vuori

Koreografen och dansaren Jenni-Elina von Baghs soloverk A prologue är en fysisk framställning av existentiella frågor. Dessvärre är programbladets djup svårt att hitta i själva verket.

DANS

A prologue. 

Koreografi & på scenen: Jenni-Elina von Bagh. Scenografi: Ingvill Fossheim. Ljus: Ina Niemelä. Ljud & komposition: Tom Lönnqvist, förverkligat i samarbete med Johannes Vartola. 

Premiär på Zodiak – centrum för ny dans 25.2. 

Arbetsgruppen bakom verket A prologue har utgått särskilt från Henri Bergsons begrepp elan vital, kan jag läsa i programbladet. Dessvärre säger det här mig ingenting. Det förklaras som krockar mellan olika sceniska komponenter och deras vidareutveckling mot ett bredare posthumanistiskt landskap. 

Också detta är så abstrakt att det inte ger mycket att tugga på, och det tar ett tag att bli bekväm med verkets uttryckssätt. Jenni-Elina von Bagh rör sig robotaktigt, med upprepade rörelsemönster, stelt, klumpigt. Levererar stackatorepliker på engelska. På golvet diverse föremål – en blå gummiboll, en peruk, vattenflaskor, skumgummiormar och rep. Jag är en aning uttråkad. 

Efter ett tag blir det dock både intressant och mångbottnat. Ingrid Bergmans livshistoria vävs in på ett sätt som först låter som om von Bagh pratade om sig själv. Via Bergman behandlar von Bagh skådespelarens eller den uppträdande konstnärens krav på att prestera och den existentiella ångesten och förvirringen kring identitet som kan krypa in på grund av yrket. Här spelar von Bagh också med sin dubbla roll som koreograf och som den som uppträder. 

von Baghs minspel och kroppsspråk är utstuderat kontrollerat, men ibland tappar hon masken och skrattet är nära. Det är komiskt och känns äkta. Hon bjuder på sig själv på ett utlämnande sätt. Sin lilla gravidmage kommenterar hon självironiskt. 

Ingvill Fossheims scenografi, det vill säga föremålen som von Bagh förhåller sig till, utforskar olika material – plast, gummi, medicinska implantat, glas, sand, jord och människohår. I färgningen av textilier har fermentering varit en del av processen. Det här läser jag efteråt, och det gör det jag sett lite mer mystiskt. Däremot är det trist – och detta är ett genomgående fenomen när det gäller nutidsdans och performance – att djupet och kontexten av ett verk ofta framkommer till fullo endast i programbladet.

Performancen avslutas i en tryckande sekvens stroboljus, mörker och högt ljud som känns obehaglig snarare än som en höjdpunkt eller förlösning. Verket i sig imponerar slutligen inte stort, men det gör däremot von Bagh själv. Hennes scennärvaro och förmåga att föra en dialog med publiken är stark, och hennes habitus väcker sympati och en känsla av att man får komma henne nära inpå huden.

Sonja Vuori Teaterkritiker